Pienten tietokonekatastrofien jälkeen, netti taas pelittää ja pystyn jatkamaan satuilua. Rauhallinen sunnuntai on omiaan mailien kirjoittamiseen ja bloggailuun.

Viime keskiviikkona saatiin ensimmäiset fiilistelyt kesästä ihan kunnolla. Meidän jenkkivahvistukset, Josh ja Eddie piti grillikekkerit kanadalaisten suopealla avulla. Paikka oli Karl-Kunst keskustan paikkeilla, tarkemmin ottaen sen terassi. Välillä grilli savutti siihen tahtiin, ettei palokunnan kutsuminen ollut kaukana. Ruokaa oli paljon ja painotus oli lihassa, minkä ei nyt pitäisi tulla yllätyksenä. Hieman myöhemmin päästiin opettelemaan amerikkalaisen juomapelin, Beer Pongin, saloja. Hauskan näköinen peli, mutta ihmisten innostuessa myös volyymitaso nousi aika mittaviin lukemiin. Erityisen ihanaa oli kuitenkin kun joku muu kokkasi ja itse sai vain nauttia tunnelmasta. Elämän pieniä iloja.

Ruoka ei ainakaan päässyt loppumaan kesken

Hamppareitten (palaneiden sellaisten) grillimestarina toimi

John, Kanadasta. Ville toimii ylimpänä tuomarina.


Välillä on kuitenkin hyvä hieman kuntoilla ja niinpä lauantaina suuntana oli Nordkette ESN:n järjästämällä vaellusretkellä. Lauantai aamuna oltiin Marian kanssa pirteänä odottamassa retken alkua. Lähtö hieman viivästyi kun opas tuli myöhässä ja pienessä krapulassa. Oli kuulemma nukkunut n.kaksi tuntia edellisenä yönä. Tervettä touhua siis lähteä vaeltamaan Alpeille. Muutenkin opas tuntui olevan hieman pihalla siitä, mihin oltiin menossa. Yleensä neuvo oli ylöspäin, mikä ei sinänsä tullut kauheana yllätyksenä. Maisemat olivat kuitenkin aivan mahtavat ja reitti sopiva. Tuli hiki, mutta ei lyyhistynyt tien poskeen. Bongattiin myös vaihtareiden kanssa aivan loistava paikka pitää ulkogrillijuhlat, kuhan ilmat lämpiää.

Oli myös todella kiva tutustua uusiin ihmisiin, koska vaelluksella oli mukana vaihto-oppilaita myös muista kouluista kuin omasta. Tosin MCI oli taas edustettuna varmaan puolella osanottajista. Veikkaisin, että meidän koulun 60 vaihto-oppilasta on suurin määrä yhdessä koulussa. Tutustuttiin muun muassa norjalaiseen Janiin, joka oli ollut viimeiset 6 viikkoa St.Antonissa laskemassa. En yhtään kateellinen tai mitään. Mukana oli myös turkkilainen Mahir ja muutama kiva romanialainen tyttö.

Parin tunnin kapuamisen jälkeen päästiin vihdoin Arzler Almiin, mikä on ravintola kilometrin korkeudessa. Siellä syötiin pieni välipala ja ihasteltiin maisemia (taas). Oma juustoleipä otti kyllä kultamitalin "oudoimpien juustoleipien kilpailussa". Odotin jonkinlaista paahtoleipää, jossa vähän sulanutta juustoa. Mutta ei. Tämä oli leivän pala, missä oli suurin piirtein 20 juustoviipalettä. Leipää ei edes näkynyt juustovuoren alta. Mutta hyvää oli:). Vaelluspäivä oli siis kaiken puolin onnistunut, kun sääkin vielä suosi. Ensi viikolla olisi tarkoitus mennä valloittamaan Nordkette uudelleen. Tekee hyvää reisille...

Tässä se on, Innsbruck koko kauneudessaan

Vihdoin ja viimein, lepoa ja ruokaa. Oli niin hyvännököistä, ettei voinut ohittaa. Onneksi

jaoin palan, on sen verran kokoa tuolla slicellä.

Taas seuraavaan kertaan, karppe

kohti huippulaskijan uraa

Viime tiistaina vihdoin ja viimein pääsin valloittamaan Alpit ihan toden teolla. Ihan eka kerta suksilla ei ollut kyseessä, mutta havaittavia laskutaitoja ei kyllä täältä suunnalta löydy. Viime kerran laskusukset oli jalassa -92, eli muutama vuosi on ehtinyt kulua.

Aamuvarhaisella suuntasimme kohti Hochoetzia. Sinne pääseminen kesti sitten 1,5 tuntia, mutta ainakin maisemat oli hienot. Tosin näin pitkällä keväällä lumivyöryt ei ole harvinaisia ja niitä näkyi useaan otteeseen tienvarrella. Ei siis offareille, ei sen puoleen että meikeläisen taidot niille riittäisikään. Itse olisin ollut ihan tyytväinen lastenrinteisiin ja ehkä kokeilla sinisiä, mutta loppujen lopuksi laskettiin vain ja ainoastaan sinisiä ja punaisia rinteitä. Välillä hieman kylmäsi, mutta jotenkin onnistuin rämpimään pahimmat kohdat alas.

Rinteeseen suuntasi minä ja Maria, joka on jo pitkään halunnut vaihtaa laudan suksiin. Kaksi uunoa siis laskemaan. Onneksi mukaan saatiin houkuteltua Teemu, joka piti meille ilmaisen hiihtotunnin. Muuten olisi voinut allekirjoittaneella olla muutamakin luu murtunut. Aluksi harjoiteltiin suksien käyttöä ja muutaman minuutin kuluttua oltiinkin jo laskemassa. Minä haparoiden, Maria taidokkaammin. Teemu jakeli neuvoja ja jaksoi ohjastaa, vaikka kaikki vinkit ei meikeläisen paksun kallon läpi tahtoneet aina mennäkään. Onneksi näillä rinteillä ei ollut paljon porukkaa, niin pystyin vetelmään ihan omia uria eikä tarvinnut pelätä toisten jyräämistä.

Maikki ja minä, valmiina koitokseen.

Huomatkaa kuinka meikän housut ja huivi mätsää.

Kun olis vielä saanut pinkit popot niin kokonaisuus olisi kunnossa.

Vauhdin hurmaa, ainakin melkein. Puolilta päivin

lössiin liittyi Ville, joka toimi kuvaajana. Kaikilla

pro-laskijoillahan on oma kuvaaja, joten miksi me olisimme erilaisia.

Ilma oli aivan mahtava ja jo muutaman laskun ilma oli, niin kuuma että mietin takin pois ottamista. T-paidalla en kuitenkaan viitsinyt laskea, koska muuten olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Ei liene kenellekään yllätys, että pyllähtelin useaan otteeseen. Mielestäni kaikki kaatumiset oli hyvin elegantteja, mutta sain kyllä kuulla näyttäväni Bridget Jonesilta. Liekö kirkkaanpinkeillä laskuhousuilla mitään tekemistä sen kanssa. Housut sain lainaksi kämppikseltä, niin ei tarttenut turistiksi heittäytyä ja laskea tuulihousuissa. Lasit sain kaverilta, jolla niitä taitaa olla kolmet mukana.

Välillä oli pakko pitää tauko, kun ainakin oma kunto meinasi

loppua kesken.

Kuvassa Teemu, Maikki, minä ja Ville

Päivän jälkeen olin kyllä aivan loppu. On muuten sen verran kovaa puuhaa tuo laskeminen. Seuraavana päivänä kroppa oli aika tasaisesti kipeänä. Kuitenkin saldona oli vain yksi mustelma ja turvonnut peukalo, ei paha ottaen huomioon mun tasapainon. Aivan mahtavaa kuitenkin oli. En yhtään ihmettele, miksi ihmiset jää koukkuun laskemiseen. Täytyy miettiä, joska vielä kerran laittasi sukset jalkaan, vaikka ajattelinkin tämän jäävän tähän. Kausi kuitenkin uhkaa loppua, joten saa nähdä pääsenkö vielä aiheuttamaan kaaosta Tirolin Alpeille.

.

Hyvin ansaittu Eristoff Ice aprés ski:ssä.

jotain uutta ja kivaa

Parempi myöhään kun ei milloinkaan. Ajattelin luoda näin 3 viikon jälkeen blogin, kun kaikilla muillakin se on. Helppo tapa jakaa ajatuksia ja kuvia, tosin kuvat vielä vähän jänskättää. On meinaan harvinaisen hidas netti täällä rakkaassa Panoramassa. Eipä kyllä taida Innsbruckissa olla yhtään ainutta opiskelija-asuntolaa, missä ei olisi hidasta nettiä.

Tänään on taas ihanan keväinen päivä, aurinko paistaa vaikka ei ihan täydeltä terältä. Kevättä pukkaa kovasti. Pieni pelko on, että takatalvi vielä yllättää, mutta toivotaan parasta. Tämä viikko on koulun kannalta todella helppo. Tänään ja torstaina on saksan tunnit ja perjantaina koko päivä Alppien matkailua. Sitten alkaakin mukava kahden viikon pääsiäisloma. Ko.loma sujuu matkaillessa. Ensin matkataan Wieniin ja sieltä muutaman päivän kuluttua Bolognaan. 9.päivä on paluu Innsbruckiin.

Nyt ollaan kuitenkin vielä täällä Alppien suojassa. Joka puolella on vuoria, laaksossa kun elellään. Muistuttaa muuten harvinaisen paljon Cairnsia, tosin siellä vuorot oli hieman matalampia ja vehreempiä. Takapihalla on lentokenttä, mutta yllättäen sen aiheuttama häiriö on harvinaisen vähäistä. Ainoastaan lauantaisin melu on suurta, koska tämä päivä on yleinen vaihtopäivä. Koneita siis lähtee ja tulee ihan minuutti tahdilla. Niitä on hauska mennä katselemaan. Matka siihen kestää siis n.puoli minuuttia ja pääsee aivan kiitoradan viereen. Aika kaukana tämä paikka on keskustasta. Olisin toivonut, että olisin päässyt ihan kävelyetäisyydelle keskustasta, mutta tänne sitten päädyin. Eihän täältäkään kestä kuin reilu puolisen tuntia kävellä, mutta ainakin aamuisin tulee otettua bussi. Huone on siis jaettu, mutta kämppistä en turhan usein näe. Hän on kaikki viikonloput poissa ja viikollakin näkee vain vilaukselta. Ja ainakin säästää vuokrassa, kun suostuu asumaan vähän vaatimattomammin.

Tässä näkymä meikäläisen ikkunasta. Vuoret on kauniit, mutta muuten ei nyt niin hivele silmiä nämä näkymät. Onneksi asun neljännessä eli ylimmässä kerroksessa, joten liikenne (se vähä, mitä tuolla kulkee) ei kantaudu sisälle. Paikka on vain täynnä urheilullisia ihmisiä, koska kun tuota tietä jatkaa vasempaan n. 100 metriä niin vastaan tulee Innsbruckin urheiluyliopisto. Pyöräilijöiden ja juoksijoiden näkemistä ei voi välttää.

Tässä meikeläisen koppero.Tuossa kulmassa näkyy verho, minkä takana asuu kämppis, Rebecca. Hänen täytyy kulkea mun huoneen läpi päästäkseen omaan kopperoon. Tässä huoneratkaisussa on sentäs jonkin asteinen oma rauha. Lamppu on taattua ikeaa. Sen pitäisi olla hieman pidempi, mutta onnistuin tuhoamaan jatko-osan kootessa. Ei kannata käyttää veistä ruuvimeisselinä, varsinkaan kun kyseessä olen minä. Joten nyt luetaan tynkälampun valossa. Melkein heti sängyn päässä on kirjoituspöytä ja hylly, jossa pidän vaatteita.

Tässä kuvassa taas siirrytään kokonaan pois Innsbruckista ja ollaan St.Antonissa. Pieni kyläpahanen Alppien keskellä. Asukkaita huikeat 2600, mutta matkailijoiden yöpymisiä oli yli miljoona viime vuonna. Turha siis kai edes mainita, että kylä elää turismilla. Ongelmana on, että matkailijamassat liikkuu pääosin talvella ja kesällä kylä kuolee lähes kokonaan. muuten ei varmaan olisi tullut edes koko paikassa käytyä, kun ei sukset oikein pysy jalassa. Retki tänne kuitenkin koulun kautta ja hieno reissu olikin. Ilma oli aivan mahtava. Tää kuva on n.2500 metrin korkeudessa. Matka vuorille aiheutti kyllä kylmiä väreitä, kun ei korkeat paikat ole koskaan olleet lähellä sydäntä. Maisemat oli kyllä uskomattomat, kuhan sai jalat turvallisesti maanpinnalle.

Tässä päivän lounas St.Antonissa,perinteinen Tirolilainen mikälie juustomakaronisössö. En ole ihan vielä päässyt makuun kiinni. Ruoka on todella täyttävää, mutta maku ei ole ihan huippu. Kasvisruoka vaan tahtoo olla vähän heikonlaista näissä maisemissa. Vatsansa kyllä saa aina täyteen. Kotona kuitenkin kokkailen päivän pääruuan. Pääsee halvemmalla ja saa juuri sitä, mitä haluaa.

Tällaisia maisia siis pääsi ihailemaan. Melkein teki mieli lähteä laskemaan. Nyt kuitenkin tyydyin makoilemaan auringossa. Aurinko paistoi terassille niin kuumasti, että pystyi pitämään vain toppia päällä. Nyt alkaa olla viimeiset hetket käydä laskemassa täällä päin maailmaa. Kevät tulee ja lumet alkaa pikkuhiljaa sulamaan myös Alpeilta. Yleisesti hiihtokausi loppuu pääsiäiseen.

Päästiin tutustumaan myös Mooserwirtiin, mikä on yksi maailman suosituimmista after ski-paikoista. After ski alkois Moosessa kello 15 ja tunnin päästä ei päässyt enää liikkumaan. Hinnat juomilla oli tietysti ihan huipuissa. Kaljasta sai pulittaa vitosen, eli ihan Suomen hinnat. Eipä näyttänyt kuitenkaan porukkaa haittaavan. Toisaalta St.Anton ei todellakaan ole köyhien paikka, vaan rahaa tarvitsee olla ja paljon. Hieman eri meininki kuin Innsbruckissa, missä pääsee hieman halvemmalla elämään. Moosewirtin suosion syynä on luultavasti sen konsepti. Kaikki juomat, niin viinat, viinit kuin oluet tulevat hanoista. Kahden työntekijän työnkuvaan kuuluu vain ja ainoastaan kanisterien vaihtaminen. Kiva homma. Tarjoilijat tienaa yleisesti aika hyvin, vaikka peruspalkka ei huikea olekaan. Humalaiset ja rikkaat turistit kuitenkin jättää isojakin tippejä. Voisi olla aika mielenkiintoinen työharjoittelupaikka:)

Tässä nyt pieni aloitusbloggaus. Pyrin laittamaan tänne kuulumisia mahdollisimman usein ja kuvia sen mukaan, miten saan niitä ladattua. Kohta pitäisi alkaa valmistautua saksan tunneille. Suurimman osan ajasta olen hieman pihalla, koska kurssi on hieman liian vaativa. Toinen vaihtoehto olisi ihan alkeet, joten mielummin sinnittelen tuolla ja ehkä opinkin jotain uutta.

Terkuin Karoliina