Aamuvarhaisella suuntasimme kohti Hochoetzia. Sinne pääseminen kesti sitten 1,5 tuntia, mutta ainakin maisemat oli hienot. Tosin näin pitkällä keväällä lumivyöryt ei ole harvinaisia ja niitä näkyi useaan otteeseen tienvarrella. Ei siis offareille, ei sen puoleen että meikeläisen taidot niille riittäisikään. Itse olisin ollut ihan tyytväinen lastenrinteisiin ja ehkä kokeilla sinisiä, mutta loppujen lopuksi laskettiin vain ja ainoastaan sinisiä ja punaisia rinteitä. Välillä hieman kylmäsi, mutta jotenkin onnistuin rämpimään pahimmat kohdat alas.
Rinteeseen suuntasi minä ja Maria, joka on jo pitkään halunnut vaihtaa laudan suksiin. Kaksi uunoa siis laskemaan. Onneksi mukaan saatiin houkuteltua Teemu, joka piti meille ilmaisen hiihtotunnin. Muuten olisi voinut allekirjoittaneella olla muutamakin luu murtunut. Aluksi harjoiteltiin suksien käyttöä ja muutaman minuutin kuluttua oltiinkin jo laskemassa. Minä haparoiden, Maria taidokkaammin. Teemu jakeli neuvoja ja jaksoi ohjastaa, vaikka kaikki vinkit ei meikeläisen paksun kallon läpi tahtoneet aina mennäkään. Onneksi näillä rinteillä ei ollut paljon porukkaa, niin pystyin vetelmään ihan omia uria eikä tarvinnut pelätä toisten jyräämistä.
Maikki ja minä, valmiina koitokseen. Huomatkaa kuinka meikän housut ja huivi mätsää.
Kun olis vielä saanut pinkit popot niin kokonaisuus olisi kunnossa.
Vauhdin hurmaa, ainakin melkein. Puolilta päivin lössiin liittyi Ville, joka toimi kuvaajana. Kaikilla
pro-laskijoillahan on oma kuvaaja, joten miksi me olisimme erilaisia.
Ilma oli aivan mahtava ja jo muutaman laskun ilma oli, niin kuuma että mietin takin pois ottamista. T-paidalla en kuitenkaan viitsinyt laskea, koska muuten olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Ei liene kenellekään yllätys, että pyllähtelin useaan otteeseen. Mielestäni kaikki kaatumiset oli hyvin elegantteja, mutta sain kyllä kuulla näyttäväni Bridget Jonesilta. Liekö kirkkaanpinkeillä laskuhousuilla mitään tekemistä sen kanssa. Housut sain lainaksi kämppikseltä, niin ei tarttenut turistiksi heittäytyä ja laskea tuulihousuissa. Lasit sain kaverilta, jolla niitä taitaa olla kolmet mukana.
Välillä oli pakko pitää tauko, kun ainakin oma kunto meinasi loppua kesken.
Kuvassa Teemu, Maikki, minä ja Ville
Päivän jälkeen olin kyllä aivan loppu. On muuten sen verran kovaa puuhaa tuo laskeminen. Seuraavana päivänä kroppa oli aika tasaisesti kipeänä. Kuitenkin saldona oli vain yksi mustelma ja turvonnut peukalo, ei paha ottaen huomioon mun tasapainon. Aivan mahtavaa kuitenkin oli. En yhtään ihmettele, miksi ihmiset jää koukkuun laskemiseen. Täytyy miettiä, joska vielä kerran laittasi sukset jalkaan, vaikka ajattelinkin tämän jäävän tähän. Kausi kuitenkin uhkaa loppua, joten saa nähdä pääsenkö vielä aiheuttamaan kaaosta Tirolin Alpeille.
.
Hyvin ansaittu Eristoff Ice aprés ski:ssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti